Lukemisen riemu

Olen nauttinut lukemisesta lapsesta saakka.  Opin lukemaan melko nuorena ja siitä lähtien olen ahminut kirjoja niin paljon kuin kirjastosta jaksan kantaa.  Masennukseni aikana lukeminen kuitenkin loppui kuin seinään.  Se tuntui liian vaativalta, oli helpompaa vain laittaa DVD tai Netflix pyörimään ja unohtaa hetkeksi oma kurja elämä.  Minulla on ollut vaikeuksia päästä takaisin kiinni lukemiseen, siihen on varmaan vaikuttanut juurikin tuo masennuksen aikana hankittu Netflix-tapa sekä kaikenlaiset keskittymistä vaikeuttavat some-häiriötekijät.

Nyt olen kuitenkin hiljalleen alkanut päästä kiinni lukemisen rytmiin, ja viime kuukausina olen kantanut kirjastokirjoja kotiini (ja myös lukenut niitä) enemmän kuin viimeisten vuosien aikana yhteensä.  Tunnenkin suurta iloa siitä, että pystyn taas imeytymään ja keskittymään kirjaan lähes kuten ennenkin.  Käytännössä olen joutunut opettelemaan kokonaan uudestaan kuinka luetaan muutakin kuin lyhyitä nettiartikkeleita.

Mikä sitten on auttanut lukemisharrastukseni uudelleenkäynnistämisessä?  Olen huomannut, että kuten monessa muussakin asiassa lukeminen lisää lukemista.  Ainoa tapa harjoitella uutta (tai tässä tapauksessa vanhaa) elämäntapaa on alkaa tehdä sitä pikkuhiljaa, ja huomaamatta se voi juurtua pysyväksi tavaksi.  Sitä on toki auttanut se, että minulla on ollut voimakas motivaatio saada lukeminen takaisin aktiiviseksi osaksi elämääni.  Myös aiemmin keväällä itselleni asettama “ei nettiä kello 23:n jälkeen” -tavoite on ollut avuksi, kun olen sulkenut tietokoneen iltaisin ja tarttunut sen sijaan kirjaan.  Nykyään minun tekee mieli lukea muulloinkin kuin nukkumaan mennessä, eli en lue enää pelkästä pakosta vaan myös omaksi ilokseni.

Vaikka ennen luin aikalailla kaikkea satukirjoista klassikoihin, minun on ollut todella vaikea keskittyä kirjoihin jotka ovat melko vaativia eivätkä noudata perinteistä tarinankerrontaa.  Aloitin lukemisen uudelleenopettelun melko viihteellisistä ja helppolukuisista kirjoista, jostain syystä erityisesti kauhu- ja jännityskirjallisuus sekä tietokirjat ovat maistuneet viime aikoina.  Voin lämpimästi suositella Helsingin kirjaston lukuvalmentaja-palvelua, josta oli minulle korvaamatonta apua alkaessani etsiä kirjoja joita jaksaisin taas lukea.  Toivon, että kun lukuharrastus vakiintuu taas elämääni pystyn laajentamaan myös genrevalikoimaa lukemisessani.

Lukemisen ilon uudelleen löytäminen on minulle merkittävä askel paitsi elämäntapamuutoksissani myös sairaudestani toipumisessa. Vaikken ole ollut masentunut enää pitkään aikaan, on ollut haasteellista saada takaisin niitä elämäntapoja joita minulla oli ennen sairastumistani, jopa niitä jotka tuottivat ja tuottavat minulle iloa. Siksi olen erityisen kiitollinen tästä vanhan, rakkaan harrastuksen uudesta kipinästä, se ei ole minulle mikään pieni asia.

Kuinka opetellaan seisomaan

Tämän kirjoituksen otsikko ei ole mikään nokkela metafora elämälle tai omillaan pärjäämiselle, vaan puhun ihan konkreettisesta, fyysisestä seisomisesta. Siitä mikä suurimmalle osalle ihmisistä (mikäli ei jostain terveydellisestä syystä ole estynyt) tulee aivan luonnostaan. Minulle kuitenkin selvisi syksyllä, että seison väärin ja se on osasyy selkäkipuihini ja huonohkoon ryhtiini (jonka kuvittelin olevan ihan hyvä).

Kävin fysioterapeutilla ensisijaisesti kipeän olkapään vuoksi, mutta puheeksi tuli myös kokemani muut vaivat kuten ajoittaiset selkäkivut. Hän pyysi minua seisomaan suorassa siinä asennossa kuin nyt yleensä seison. Kuulemma seison niin, että polveni ovat lukossa mikä saa takapuoleni työntymään ulos ja hartiat eteen, ja joka aiheuttaa turhan suuren notkon alaselkääni. Sain ohjeeksi, että minun tulisi vapauttaa polvet ja “seisoa niiden päällä”. Eli niin että paino on polvilla ja jakautuu jalkaterille tasaisesti, eikä pelkästään kantapäille.

Ensimmäinen reaktioni oli järkytys ja epätoivo. Miten lähteä muuttamaan sellaista tapaa jota olet tehnyt yli 30 vuotta, ja joka on niin automatisoitunut ettei sitä ikinä edes ajattele? Ja kuinka pääsen ikinä tekemään niitä isompia muutoksia, kuten liikunnan reilua lisäämistä, jos perusasiatkin ovat näin rempallaan?

Tässäkään muutoksessa ei auta muu kuin se, että lähtee tekemään hiljalleen, ja antaa itselleen aikaa. Jos tapa on muotoutunut koko elämän ajan ei sitä ihan helposti muuteta. Olen yrittänyt kiinnittää huomiota seisomisasentooni aina silloin kun muistan, odottaessa raitiovaunua, töissä kun on hiljainen hetki, kaupan kassajonossa seisoessa. Jos huomaan polvieni olevan lukossa vapautan jalkani ja vedän vatsaa ja takapuolta sisään sekä hartioita taakse. Joogan alkeiskurssilta puolentoista vuoden takaa opitulle “kuvittele että joku vetää sua narulla päälaelta ylöspäin” -ohjeelle on myös tullut käyttöä. Kun teen näin huomaan heti ryhtini parantuvan ja suorastaan tunnen kuinka saan lisää senttejä pituuteeni.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee on seisomaan opettelu itseasiassa loistava metafora muutokselle. Se on hidasta, juurtuneiden tapojen ja ajattelun muuttamista, ja josta täytyy muistuttaa itseään jatkuvasti kun lipsuu vanhoihin asentoihin. Ja kuitenkin sille ei kannata uhrata enempää ajatusta kuin tyhjiltä hetkiltä liikenee, muuten siitä tulee vain yksi asia lisää josta stressata ja ahdistua.

 

Muutoksen vaikeus

Suuria, pysyviä muutoksia jotka vaikuttaisivat pitkällä aikavälillä terveyteen ja hyvinvointiin on todella vaikea tehdä. Esimerkiksi painoa on jokseenkin yksinkertaista pudottaa, mutta vaikeampaa on saada se pysymään poissa. Dieettien jälkeen paino tulee monesti takaisin, joskus korkojen kera, kun palaa dieettiä edeltäviin elämäntapoihin. Ihmisen tahdonvoima on varsin heikko lihas eikä suurin osa ihmisistä pysty pelkällä tahdonvoimalla tekemään isoja, pysyviä muutoksia. Siksi on tärkeää muokata rutiineja ja juurtuneita tapoja, eikä se monelta onnistu kertarysäyksellä.

Kuitenkin hitaiden, vähittäistenkin muutosten tekeminen voi tuntua hankalalta ja etenkin alkuun epämotivoivalta. Itsekin huomaan monesti halua kiirehtiä kun mietin, että mihin tämä yksi pieni muutos muka vaikuttaa. Pitäisikö kuitenkin yrittää liikkua enemmän, rajoittaa herkkuja ja olla itselleen ankarampi? Eikä yksi pieni muutos vielä kesää tee, mutta kun muutoksia on useita alkaa niistä kertyä pitkällä aikavälillä vaikutusta. Jos yrittää esimerkiksi muuttaa unirytmiään ei kannata tehdä sitä kertaharppauksella, vaan vaikka vartti kerrallaan. Ja kun yhden pienen askeleen saa juurrutettua rutiiniksi, voi lisätä volyymia tai aloittaa jonkin toisen pienen muutoksen.

Muutoksen luonteeseen kuuluu “repsahdukset” ja vanhoihin tapoihin valuminen jos ei ole tarkkana. Itsekin olen etenkin viikonloppuna lipsunut “ei tietokonetta klo 23:n jälkeen” -säännöstä. Mutta yritän suhtautua itseeni ja lipsahduksiini lempeydellä koska asiat ottavat aikansa. En minä näihin elintapoihin yhdessä yössä päätynyt, enkä niistä eroonkaan pääse hetkessä. Yritän myös luottaa siihen, että jos vain jaksan harjoitella (ja harjoitteluahan uusien elämäntapojen opettelu vaatii) ja palata uuteen rutiiniin lipsahdusten jälkeen alkavat uudet tavat hiljalleen juurtua.