Muutoksia

Reilu vuosi pääsi vierähtämään, ja sinä aikana onkin tapahtunut elämässä paljon, ja toisaalta taas kaikki on enimmäkseen kuten ennenkin.

Ostin viime syksynä ensimmäisen oman asunnon, jonka mukana tuli muutto Helsingin kantakaupungista lähiöön Vantaalle. Olen ollut tyytyväinen uuteen kotiin ja asuinpaikkaan, eikä ole ollut ikävä Kallion huudeille. Täältä pääsee kuitenkin alle 20 minuutissa Helsingin keskustaan, ja kun olen nykyään aikamoinen kotihiiri ei ole enää tarvetta lähistöllä sijaitseville baareille ja ravintoloille. Nykyisessä asuinpaikassa on myös paremmat ulkoilureitit, joten se tukee paremmin hyvinvointiani.

Olen ollut viimeisen reilun vuoden hyvin kiinteästi töissä, mutta nyt olen ollut toukokuun alusta asti pidennetyllä kesälomalla. Töitä olisi ollut kyllä kesällekin tarjolla ja olisi ollut varaa jopa valita, mutta olin siinä pisteessä että piti ottaa joko loma tai pudota totaalisesti burn outin syövereihin. Vaikka tiesin olevani uupunut kun lomaa suunnittelin, en kuitenkaan tajunnut kuinka uupunut ennen kuin aloitin loman. Minulla meni pari kuukautta pelkästään toipumiseen, enkä saanut tehtyä juuri muuta kuin maattua sohvalla ja tuijotettua telkkaria. Hetkittäin vieläkin tulee päiviä jolloin on vaikea saada aikaiseksi muuta kuin välttämättömimmät kotityöt.

Koira on kuitenkin pitänyt yllä päivärutiinia, eli ihan pelkäksi sohvaperunaksi ei ole tullut jäätyä kun sitä on pitänyt lenkittää päivittäin. Viime keväänä aloittamani juoksukoulu jäi silloin kesken, mutta aloitin sen nyt loman aikana uudestaan ja olen tällä hetkellä viikolla 7 kymmenen viikon ohjelmassa. On ollut ilo huomata miten nopeasti kunto on kasvanut, ja selvästi myös koiran kanssa tehdyt lenkit pitivät jotain pohjakuntoa yllä, koska valmennuksen aloitus tuntui tällä kertaa kevyemmältä kuin vuosi sitten. Tavoitteena on siis juosta viikolla 10 viiden kilometrin lenkki, tällä hetkellä menee jo 2 kilometrin hölkät, joka on sekin jo aikuisiälläni henkilökohtainen ennätys.

Tämän lomani aikana on myös käynyt kivuliaan selväksi, että elokuva- ja TV-ala ei minulle enää pidemmän päälle sovi. Toki minun on varmasti vielä niitä töitä hetki tehtävä ennen kuin keksin mihin muuhun voisin osaamistani soveltaa. Mutta se on tullut selväksi, että vaikka mukaan mahtuu ihan hyvin hoidettujakin tuotantoja (kuten viime talven ja kesän projektit), niin suurimmassa osassa on nykyään sellainen työtahti, että se ajaa tunnollisen työntekijän aivan loppuun. Ja kun tällaisia pidempiä lomia ei freelancer kovin usein uskalla pitää vaan siirtyy projektista toiseen siinä pelossa, että kohta ei töitä ole (nytkään minulla ei ole vielä syksylle tai talvelle tiedossa töitä), pääsee uupumus kasautumaan pitkällä ajalla ja kroonistumaan.

Tässä on nyt ollut vähän kaikkee

Syksy on mennyt varsin vauhdikkaasti enkä ole ehtinyt pysähtyä juurikaan saati kirjoittaa tänne mitään. Lopetin kesän elokuvakeikan syyskuussa ja pidin muutaman viikon lomaa, sitten aloitin lokakuun alussa uuden työkeikan joka kestää ensi kevääseen saakka. Lomalla lähinnä laiskottelin, mutta ehdin myös viettää viikon Barcelonassa josta tuliaisiksi jäi flunssa ja plantaarifaskiitti oikeaan jalkaan. Plantaarifaskiitti on vaikeuttanut kävelemistä ja seisomista jonkin verran, mutta onneksi alkusyksystä oli myös hyviä kelejä, joten pyöräilin töihin aina kun mahdollista, koska se ei tuntunut rasittavan jalkaa niin paljon kuin kävely. Olin ollut monta vuotta ilman polkupyörää ja tottunut jo liikkumaan Helsingissä joka paikkaan joko jalkaisin tai julkisilla. Nyt syksyllä kun pyöräilin töihin muistin kuinka paljon itseasiassa pidänkin pyöräilystä, ja vähän harmitti että sesonki jäi osaltani varsin lyhyeksi (en ole talvipyöräilijä).

Lokakuussa alkanut työkeikka on osoittautunut erityisen stressaavaksi, ja se alkoi aiheuttaa minulle varsin pahoja unihäiriöitä jo paljon ennen kuvausten alkamista. Heräsin useamman kerran viikossa aamuyöstä, enkä saanut sen jälkeen yleensä enää unta. Jossain vaiheessa päädyin hakeutumaan lääkäriin sen vuoksi, mutta käynti oli jokseenkin turha koska mitään sellaista ohjetta en saanut mitä en olisi pystynyt googlettamalla löytämään itsekin. Päädyin kuitenkin aloittamaan meditoinnin uudestaan, vaikken sitä ole ihan joka päivä saanutkaan harjoitettua. Lääkäri määräsi minulle myös varmuuden vuoksi reseptin Mirtazapiniin, joka on alunperin mielialalääke mutta pieninä annoksina unettava. Lääkäri oli haluton määräämään varsinaisia unilääkkeitä näin nuorelle koska ne ovat helposti koukuttavia (enkä minäkään varsinaisesti lääkkeitä olisi halunnut vaan jotain muuta apua), ja etenkin kun minulla ei suoranaisesti ole pahoja nukahtamisvaikeuksia, vaan aamuyöheräilyä. En ole lääkettä vielä kokeillut, koska pelkään sen vaikuttavan seuraavan päivän työtehoon.

Plantaarifaskiittia hoidin aluksi netistä löytämilläni venytysohjeilla, kuten terveyskeskukseen soitettuani sain neuvoksi. Pahin kipu hellittikin noin viikon jälkeen, mutta sellainen kevyt jomotus viipyili useamman viikon. Kun kuvaukset alkoivat lähestyä iski minulle pieni paniikki, koska tajusin että joudun seisomaan pahimmillaan 10 tuntia päivässä seuraavat kolme kuukautta. Sain akuuttiajan fysioterapeutille, mikä oli onni koska hänen ohjeillaan ja jalan teippaamisella kipu on lähes kokonaan kadonnut, vaikka olen viime viikolla seissyt jo neljä päivää kuvauksissa. Suosittelen siis kaikille joille tämä ikävä vaiva iskee, että hakeutuisitte mahdollisimman pian akuuttivaiheen jälkeen fysioterapeutille, joka antaa teille yksilölliset ohjeet vaivan hoitoon.

Töissä meillä on kiinnostavat ajat edessä, sillä liittomme on perjantaina antanut lakkovaroituksen parin viikon päähän ja asettanut voimaan ylityökiellon. TES-neuvottelut eivät ole sujuneet hyvin ja ilmeisesti työnantajapuoli on ollut haluton antamaan mitään myönnytyksiä asiassa. Kiinnostavaa tämä on siksi, että minun tulisi kuvauspäivien jälkeen vielä käyttää työaikaa siihen, että tekisin seuraavien viikkojen kuvausaikatauluja, mutta nyt se ei tietenkään ole mahdollista. Tosin olen huomannut muutenkin, että minulla ei tahdo riittää päivässä tunnit tahi energia jos minun pitää koko talvi toimia niin että olen päivät kuvauksissa ja illat teen suunnittelutyötä. Eli toisaalta tämä ylityökielto tuli sopivaan saumaan, sillä nyt työnantajan on pakko tehdä muita järjestelyitä mikäli haluaa että kaikki työt tulee tehtyä ja että ryhmällä on jonkinlainen aikataulu mitä kuvataan milloinkin.

En jaksa aina tehdä kaikkea oikein

Kun yrittää tehdä suuria muutoksia elämäänsä ja elintapoihinsa, pitää hyväksyä että muutos ei ole lineaarista, vaan siihen kuuluu kiinteänä osana takapakkeja. Toisaalta en haluaisia ajatella kaikkea elämään liittyvää vaihtelua takapakkeina, vaan oleellisena osana täyttä elämää. Olen viime viikkoina lipsunut sekä nukkumaanmenoajoista, nettikiellosta iltaisin, syömisestä että liikunnasta. Minulle rutiinit ovat tärkeitä, ja ne auttavat pitämään kiinni hyviksi todetuista tavoista. Mutta kesä on lyhyt ja useimmiten täynnä sekä suunniteltua että spontaania ohjelmaa, joten rutiini rikkoutuu vähän väliä, ja se säteilee monelle eri osa-alueelle.

Viime perjantaina olin pitkästä aikaa kunnolla humalassa, ja viikonloppu meni sen mukaisesti lähes kokonaan sängyn pohjalla toipuessa. Olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä ja energinen, mutta toisaalta joskus se on sen arvoista kun tutustuu uusiin kivoihin ihmisiin ja nauttii harvoista kesäisistä illoista. Joku ehkä miettii, että olisiko voinut tehdä ne samat asiat mutta jättää muutaman drinkin juomatta? No varmasti olisi, mutta toisaalta olisi saattanut juoda enemmänkin. Shoulda, woulda, coulda.

Viikonlopun kestänyt krapula ja väsymys muistuttivat kuitenkin siitä, miksi minulla on yhä harvemmin tuollaisia “isoja iltoja”. Niin hauskoja kuin ne ovatkin silloin tällöin, en ole valmis maksamaan niistä koituvia seurauksia enää kovin monena viikonloppuna. Ja siinä onkin mielestäni hetkittäisen sluibailun hienous. Kun malttaa välillä päästää irti siitä mikä on oikein ja hyväksi, muistaa miten hyvältä sekin tuntuu kun on nukkunut, syönyt ja liikkunut hyvin. Elämä on kuitenkin elämistä ja asioista nauttimista varten, ja vaikka haluankin pysyä terveenä ja toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, en näe itseni kannalta järkeä siinä että teen aina kaiken vain jokin kaukainen tavoite mielessäni. Se että voin hetkittäin tehdä “vääriä” asioita kokematta niistä huonoa omaatuntua, tekee kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin pyrkimisestä sen arvoista.

 

Siivous ja elämänhallinta

Minä en suuremmin perusta siivoamisesta. Tykkään kyllä siististä asunnosta, mutten jaksa nähdä tolkuttomasti vaivaa sen eteen. Siivoaminen on mielestäni tylsää ja liian usein toistuvaa toimintaa. Siedän myöskin melko hyvin sotkua ja yleistä siivottomuutta, mutta rajansa toki kaikella. Olen kuitenkin huomannut kausittaista ja mielentilaan liittyvää vaihtelua siinä, miten siistinä kotini pidän ja millaista määrää sotkua siedän ennen kuin siivouskynnykseni ylittyy. Ollessani masentunut en jaksanut tehdä kuin aivan pakollisia asioita. Siksi minun oli helpompi käydä töissä kuin koulussa, ja syy miksi kotini oli aivan karmea läävä. Epäsiisteys ja törky ahdisti masentunutta mieltäni entistä enemmän, mutta minulla eivät yksinkertaisesti riittäneet voimat tehdäkseni asialle mitään. Helpompaa oli vain kääntää kylkeä ja tuijottaa seinää.

Ensimmäinen asia josta tajusin olevani toipumassa masennuksesta, oli kun eräänä keväänä siivosin keittiön kaappeja. Oli kaunis aurinkoinen päivä ja keittiöni kylpi valossa. Hetkessä tajusin olevani äärettömän onnellinen niinkin yksinkertaisen asian tekemisestä kuin keittiön hyllyjen pyyhkimisestä ja järjestelystä. Olin elossa, olin selvinnyt, ja kotini hoitaminen tuotti minulle siinä hetkessä valtavaa tyydytystä.

Masennuksesta toivuttuani olenkin saanut pidettyä asuntoni pääsääntöisesti “vieraiden mentävässä kunnossa”, vaikka en siivouksesta edelleenkään nauti sen enempää kuin ennen masennusta. Nyt kun en ole enää masentunut minulla riittää voimia pitää kotini perussiistissä kunnossa, mutta siivoaminen on asia, jonka herkästi jätän tekemättä jos minulla on mitään kiinnostavampaa tai tärkeämpää tekemistä. Siksi asuntoni pääsi valumaan kevyeen kaaokseen tehdessäni opinnäytetyötä tänä keväänä.

En pidä siivotonta asuntoa varsinaisena merkkinä omasta tai kenenkään muun elämänhallinnasta, korkeintaan tärkeysjärjestyksestä. Harvan asunto kuitenkaan pääsee sellaiseen kuntoon, että se olisi vaikkapa terveydelle haitallista (paitsi toki jos on todella pölyherkkä tai muuta vastaavaa) ennen kuin sitä vihdoin siivotaan. Itselläni tärkeysjärjestyksessä moni muu asia menee siivoamisen edelle, mutta kun on tarpeeksi voimavaroja käytössä jaksaa myös siivota useammin.

Lukemisen riemu

Olen nauttinut lukemisesta lapsesta saakka.  Opin lukemaan melko nuorena ja siitä lähtien olen ahminut kirjoja niin paljon kuin kirjastosta jaksan kantaa.  Masennukseni aikana lukeminen kuitenkin loppui kuin seinään.  Se tuntui liian vaativalta, oli helpompaa vain laittaa DVD tai Netflix pyörimään ja unohtaa hetkeksi oma kurja elämä.  Minulla on ollut vaikeuksia päästä takaisin kiinni lukemiseen, siihen on varmaan vaikuttanut juurikin tuo masennuksen aikana hankittu Netflix-tapa sekä kaikenlaiset keskittymistä vaikeuttavat some-häiriötekijät.

Nyt olen kuitenkin hiljalleen alkanut päästä kiinni lukemisen rytmiin, ja viime kuukausina olen kantanut kirjastokirjoja kotiini (ja myös lukenut niitä) enemmän kuin viimeisten vuosien aikana yhteensä.  Tunnenkin suurta iloa siitä, että pystyn taas imeytymään ja keskittymään kirjaan lähes kuten ennenkin.  Käytännössä olen joutunut opettelemaan kokonaan uudestaan kuinka luetaan muutakin kuin lyhyitä nettiartikkeleita.

Mikä sitten on auttanut lukemisharrastukseni uudelleenkäynnistämisessä?  Olen huomannut, että kuten monessa muussakin asiassa lukeminen lisää lukemista.  Ainoa tapa harjoitella uutta (tai tässä tapauksessa vanhaa) elämäntapaa on alkaa tehdä sitä pikkuhiljaa, ja huomaamatta se voi juurtua pysyväksi tavaksi.  Sitä on toki auttanut se, että minulla on ollut voimakas motivaatio saada lukeminen takaisin aktiiviseksi osaksi elämääni.  Myös aiemmin keväällä itselleni asettama “ei nettiä kello 23:n jälkeen” -tavoite on ollut avuksi, kun olen sulkenut tietokoneen iltaisin ja tarttunut sen sijaan kirjaan.  Nykyään minun tekee mieli lukea muulloinkin kuin nukkumaan mennessä, eli en lue enää pelkästä pakosta vaan myös omaksi ilokseni.

Vaikka ennen luin aikalailla kaikkea satukirjoista klassikoihin, minun on ollut todella vaikea keskittyä kirjoihin jotka ovat melko vaativia eivätkä noudata perinteistä tarinankerrontaa.  Aloitin lukemisen uudelleenopettelun melko viihteellisistä ja helppolukuisista kirjoista, jostain syystä erityisesti kauhu- ja jännityskirjallisuus sekä tietokirjat ovat maistuneet viime aikoina.  Voin lämpimästi suositella Helsingin kirjaston lukuvalmentaja-palvelua, josta oli minulle korvaamatonta apua alkaessani etsiä kirjoja joita jaksaisin taas lukea.  Toivon, että kun lukuharrastus vakiintuu taas elämääni pystyn laajentamaan myös genrevalikoimaa lukemisessani.

Lukemisen ilon uudelleen löytäminen on minulle merkittävä askel paitsi elämäntapamuutoksissani myös sairaudestani toipumisessa. Vaikken ole ollut masentunut enää pitkään aikaan, on ollut haasteellista saada takaisin niitä elämäntapoja joita minulla oli ennen sairastumistani, jopa niitä jotka tuottivat ja tuottavat minulle iloa. Siksi olen erityisen kiitollinen tästä vanhan, rakkaan harrastuksen uudesta kipinästä, se ei ole minulle mikään pieni asia.

Kuinka opetellaan seisomaan

Tämän kirjoituksen otsikko ei ole mikään nokkela metafora elämälle tai omillaan pärjäämiselle, vaan puhun ihan konkreettisesta, fyysisestä seisomisesta. Siitä mikä suurimmalle osalle ihmisistä (mikäli ei jostain terveydellisestä syystä ole estynyt) tulee aivan luonnostaan. Minulle kuitenkin selvisi syksyllä, että seison väärin ja se on osasyy selkäkipuihini ja huonohkoon ryhtiini (jonka kuvittelin olevan ihan hyvä).

Kävin fysioterapeutilla ensisijaisesti kipeän olkapään vuoksi, mutta puheeksi tuli myös kokemani muut vaivat kuten ajoittaiset selkäkivut. Hän pyysi minua seisomaan suorassa siinä asennossa kuin nyt yleensä seison. Kuulemma seison niin, että polveni ovat lukossa mikä saa takapuoleni työntymään ulos ja hartiat eteen, ja joka aiheuttaa turhan suuren notkon alaselkääni. Sain ohjeeksi, että minun tulisi vapauttaa polvet ja “seisoa niiden päällä”. Eli niin että paino on polvilla ja jakautuu jalkaterille tasaisesti, eikä pelkästään kantapäille.

Ensimmäinen reaktioni oli järkytys ja epätoivo. Miten lähteä muuttamaan sellaista tapaa jota olet tehnyt yli 30 vuotta, ja joka on niin automatisoitunut ettei sitä ikinä edes ajattele? Ja kuinka pääsen ikinä tekemään niitä isompia muutoksia, kuten liikunnan reilua lisäämistä, jos perusasiatkin ovat näin rempallaan?

Tässäkään muutoksessa ei auta muu kuin se, että lähtee tekemään hiljalleen, ja antaa itselleen aikaa. Jos tapa on muotoutunut koko elämän ajan ei sitä ihan helposti muuteta. Olen yrittänyt kiinnittää huomiota seisomisasentooni aina silloin kun muistan, odottaessa raitiovaunua, töissä kun on hiljainen hetki, kaupan kassajonossa seisoessa. Jos huomaan polvieni olevan lukossa vapautan jalkani ja vedän vatsaa ja takapuolta sisään sekä hartioita taakse. Joogan alkeiskurssilta puolentoista vuoden takaa opitulle “kuvittele että joku vetää sua narulla päälaelta ylöspäin” -ohjeelle on myös tullut käyttöä. Kun teen näin huomaan heti ryhtini parantuvan ja suorastaan tunnen kuinka saan lisää senttejä pituuteeni.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee on seisomaan opettelu itseasiassa loistava metafora muutokselle. Se on hidasta, juurtuneiden tapojen ja ajattelun muuttamista, ja josta täytyy muistuttaa itseään jatkuvasti kun lipsuu vanhoihin asentoihin. Ja kuitenkin sille ei kannata uhrata enempää ajatusta kuin tyhjiltä hetkiltä liikenee, muuten siitä tulee vain yksi asia lisää josta stressata ja ahdistua.

 

Verikokeen tulokset

Kävin tällä viikolla verikokeissa tarkistuttamassa onko kolesteroli liikahtanut mihinkään vuosi sitten tehtyjen kokeiden jälkeen. Terkkari heitti kaupan päälle myös sokeri- ja maksa-arvotestit, koska ylipaino.

Tulokset oli suoraan sanottuna lannistavat. Olen pyrkinyt vähentämään lihan syömistä, koska niin lekuri neuvoi mua vuosi sitten tekemään kokonaiskolesterolin sekä LDL:n (huono kolesteroli) ollessa tuolloin koholla. Ja olenkin mielestäni onnistunut vähentämään lihaa ruokavaliossani melko mukavasti, mutta sain terkkarilta kuulla että eipä siitä kummempaa hyötyä ole ollut.

Sokerit, maksa-arvot ja hemoglobiinit olivat onneksi kunnossa, mutta kolesteroli on edelleen koholla ja LDL:n määrässä on tapahtunut vain marginaalinen parannus. Kaikeksi pahaksi HDL (hyvä kolesteroli) oli myös laskenut ja triglyseridit olivat koholla, mikä voi kuulemma kertoa siitä että paino on nousussa.

Lääkkeeksi etenkin tuohon triglysereiden nousuun sain omega3:n määrän lisäämisen ruokavaliooni. Eli rypsiöljyä, saksanpähkinöitä ja pellavansiemeniä pitäisi nyt upotella vähän sinne sun tänne aterioilla. Ja tietenkin terkkari muistutteli että ylipainokin on huono kolesterolille, ettei pääsisi unohtumaan että olen läski.

Tiedän ettei pitäisi tällaisesta lannistua, mutta kun tuntuu että nämä minun vähittäiset elämäntapamuutokseni eivät näy missään, ei painossa tai verenkuvassa, niin hetkittäin sitä miettii että mikä pointti tässä edes on.

Muutoksen vaikeus

Suuria, pysyviä muutoksia jotka vaikuttaisivat pitkällä aikavälillä terveyteen ja hyvinvointiin on todella vaikea tehdä. Esimerkiksi painoa on jokseenkin yksinkertaista pudottaa, mutta vaikeampaa on saada se pysymään poissa. Dieettien jälkeen paino tulee monesti takaisin, joskus korkojen kera, kun palaa dieettiä edeltäviin elämäntapoihin. Ihmisen tahdonvoima on varsin heikko lihas eikä suurin osa ihmisistä pysty pelkällä tahdonvoimalla tekemään isoja, pysyviä muutoksia. Siksi on tärkeää muokata rutiineja ja juurtuneita tapoja, eikä se monelta onnistu kertarysäyksellä.

Kuitenkin hitaiden, vähittäistenkin muutosten tekeminen voi tuntua hankalalta ja etenkin alkuun epämotivoivalta. Itsekin huomaan monesti halua kiirehtiä kun mietin, että mihin tämä yksi pieni muutos muka vaikuttaa. Pitäisikö kuitenkin yrittää liikkua enemmän, rajoittaa herkkuja ja olla itselleen ankarampi? Eikä yksi pieni muutos vielä kesää tee, mutta kun muutoksia on useita alkaa niistä kertyä pitkällä aikavälillä vaikutusta. Jos yrittää esimerkiksi muuttaa unirytmiään ei kannata tehdä sitä kertaharppauksella, vaan vaikka vartti kerrallaan. Ja kun yhden pienen askeleen saa juurrutettua rutiiniksi, voi lisätä volyymia tai aloittaa jonkin toisen pienen muutoksen.

Muutoksen luonteeseen kuuluu “repsahdukset” ja vanhoihin tapoihin valuminen jos ei ole tarkkana. Itsekin olen etenkin viikonloppuna lipsunut “ei tietokonetta klo 23:n jälkeen” -säännöstä. Mutta yritän suhtautua itseeni ja lipsahduksiini lempeydellä koska asiat ottavat aikansa. En minä näihin elintapoihin yhdessä yössä päätynyt, enkä niistä eroonkaan pääse hetkessä. Yritän myös luottaa siihen, että jos vain jaksan harjoitella (ja harjoitteluahan uusien elämäntapojen opettelu vaatii) ja palata uuteen rutiiniin lipsahdusten jälkeen alkavat uudet tavat hiljalleen juurtua.