Elämän(tapa)muutoksia

Talvi vierähti TV-sarjan kuvauksissa, ja samalla otti takapakkia kaikki mahdolliset terveelliset elämäntavat. Aloitin melko pian kuvausten päätyttyä uuden työprojektin, joka on onneksi osaltani lähinnä tavallisiin työaikoihin tehtävää toimistoduunia, joten aikaa ja energiaa jää muuhunkin kuin työhön. Suhteellisen säännölliset työajat (minulla ei ole virallisia työaikoja, mutta pyrin pitämään työnteon liukuvasti klo 9-18 välillä) edistävät myös elämäntapojen ylläpitoa ja säännöllistä unirytmiä. Olen yrittänyt tehdä kevään aikana myös aktiivisempia muutoksia.

Lumien sulettua ja säiden lämmettyä aloitin työmatkapyöräilyn. Matkaa minulla kertyy noin 6 kilometriä suuntaansa, joten jo tällä on varmasti ollut iso terveydellinen merkitys, ja arkiliikunta tulee hoidettua siinä kätevästi sivussa. En pyöräile ihan joka päivä töihin vaan säiden mukaan, ja myös koivun kukinta on hieman rajoittanut ulkona vietettävän ajan mielekkyyttä. Pyrin kuitenkin tekemään työmatkaa pyörällä keskimäärin 2-3 päivänä viikossa. Myös muita lyhyitä matkoja pyörä nopeuttaa ja niitä mielellään tekeekin pyörällä. Vaikka vihaan ylämäessä vastatuuleen polkemista on pyöräily kuitenkin yksi niitä harvoja minulle jokseenkin miellyttäviä liikkumisen tapoja, johon ei tarvitse itseään väkisin pakottaa.

Aloitin myös muutama viikko sitten Maikki Marjaniemen “Juokse vitonen” -nettivalmennuksen. Juokseminen on aina ollut minulle vähän vaivalloista, mutta toisaalta olen aina toivonut että olisin juoksijatyyppiä, koska se on lopulta varsin helppo ja suhteellisen edullinen tapa liikkua (toki siitäkin saa helposti välineurheilua jos lähtee hifistelemään). Kyseessä ei ole suoranaisesti henkilökohtainen valmennus, mutta koin silti ammattilaisen tekemän harjoitusohjelman hyödylliseksi tällaiselle aloittelijalle, etenkin kun ohjelmassa luvattiin että se sopii kaiken kuntoisille ihmisille. Olen ollut todella positiivisesti yllättynyt, sillä ensimmäisellä kerralla jaksoin hädin tuskin ensimmäisen pariminuuttisen loppuun, mutta nyt kahden viikon harjoittelun jälkeen pystyn jo hölköttelemään 10 minuuttia pysähtymättä. Ja kyse on tosiaan hölköttelystä, koska kuten sain karvaasti huomata niin jos lähtee yrittämään liian kovalla vauhdilla niin juoksuharjoitus tyssähtää heti alkuunsa. Pitää Pystyä Puhumaan -sääntö on siis todellakin paikallaan.

Yksi isoimmista ja peruuttamattomimmista muutoksista joita elämässäni on viime aikoina tapahtunut, on se että luokseni muutti viikko sitten koira. Se on 11-vuotias yorkkivanhus joka tuli Espanjasta rescue-yhdistyksen kautta, ja ensimmäinen viikko on ollut molemmille stressaavaa yksinolon opettelua. Koska koira on vanha ja vähän vaivainen, en oikein viitsi raahata sitä ainakaan pidemmille hölkkälenkeille mukaan. Koira myöskin kärsii jonkinasteisesta eroahdistuksesta ja haukkuu poissaollessani, joten juoksuvalmennuksen mukaisia viikkoharjoitteita on ollut haastava saada sijoitettua aikatauluun. Mutta olen yrittänyt ottaa nekin koiran yksinolon harjoitteluna, vaikka koenkin vähän huonoa omaatuntoa, että jätän sen kotiin yksin myös työaikojen ulkopuolella.

Näyttäisi siis siltä, että sohvaperunasta on tullut kerralla superliikkuja, koska koiran ulkoilutuksen, työmatkapyöräilyn ja juoksuvalmennuksen ansiosta viikottainen liikuntamääräni on pompsahtanut läheltä nollaa reilusti yli viikottaisten terveyssuositusten, ainakin kestävyysliikunnan osalta. Vielä pitäisi saada lihaskuntoa enemmän mukaan, mutta onneksi juoksuvalmennukseen kuuluu myös kehonhuoltoa ja voimaharjoituksia. Aloitin aiemmin keväällä myös Yogaian kolmen kuukauden kokeilujakson, mutta se on tahtonut jäädä muutaman joogakerran jälkeen muiden kiireiden jalkoihin. Ehkä kun elämäntilanne tästä taas tasoittuu ja koiran kanssa ei mene niin paljon energiaa pitää yrittää uudestaan ottaa joogaa mukaan viikko-ohjelmaan.

Advertisements

Tässä on nyt ollut vähän kaikkee

Syksy on mennyt varsin vauhdikkaasti enkä ole ehtinyt pysähtyä juurikaan saati kirjoittaa tänne mitään. Lopetin kesän elokuvakeikan syyskuussa ja pidin muutaman viikon lomaa, sitten aloitin lokakuun alussa uuden työkeikan joka kestää ensi kevääseen saakka. Lomalla lähinnä laiskottelin, mutta ehdin myös viettää viikon Barcelonassa josta tuliaisiksi jäi flunssa ja plantaarifaskiitti oikeaan jalkaan. Plantaarifaskiitti on vaikeuttanut kävelemistä ja seisomista jonkin verran, mutta onneksi alkusyksystä oli myös hyviä kelejä, joten pyöräilin töihin aina kun mahdollista, koska se ei tuntunut rasittavan jalkaa niin paljon kuin kävely. Olin ollut monta vuotta ilman polkupyörää ja tottunut jo liikkumaan Helsingissä joka paikkaan joko jalkaisin tai julkisilla. Nyt syksyllä kun pyöräilin töihin muistin kuinka paljon itseasiassa pidänkin pyöräilystä, ja vähän harmitti että sesonki jäi osaltani varsin lyhyeksi (en ole talvipyöräilijä).

Lokakuussa alkanut työkeikka on osoittautunut erityisen stressaavaksi, ja se alkoi aiheuttaa minulle varsin pahoja unihäiriöitä jo paljon ennen kuvausten alkamista. Heräsin useamman kerran viikossa aamuyöstä, enkä saanut sen jälkeen yleensä enää unta. Jossain vaiheessa päädyin hakeutumaan lääkäriin sen vuoksi, mutta käynti oli jokseenkin turha koska mitään sellaista ohjetta en saanut mitä en olisi pystynyt googlettamalla löytämään itsekin. Päädyin kuitenkin aloittamaan meditoinnin uudestaan, vaikken sitä ole ihan joka päivä saanutkaan harjoitettua. Lääkäri määräsi minulle myös varmuuden vuoksi reseptin Mirtazapiniin, joka on alunperin mielialalääke mutta pieninä annoksina unettava. Lääkäri oli haluton määräämään varsinaisia unilääkkeitä näin nuorelle koska ne ovat helposti koukuttavia (enkä minäkään varsinaisesti lääkkeitä olisi halunnut vaan jotain muuta apua), ja etenkin kun minulla ei suoranaisesti ole pahoja nukahtamisvaikeuksia, vaan aamuyöheräilyä. En ole lääkettä vielä kokeillut, koska pelkään sen vaikuttavan seuraavan päivän työtehoon.

Plantaarifaskiittia hoidin aluksi netistä löytämilläni venytysohjeilla, kuten terveyskeskukseen soitettuani sain neuvoksi. Pahin kipu hellittikin noin viikon jälkeen, mutta sellainen kevyt jomotus viipyili useamman viikon. Kun kuvaukset alkoivat lähestyä iski minulle pieni paniikki, koska tajusin että joudun seisomaan pahimmillaan 10 tuntia päivässä seuraavat kolme kuukautta. Sain akuuttiajan fysioterapeutille, mikä oli onni koska hänen ohjeillaan ja jalan teippaamisella kipu on lähes kokonaan kadonnut, vaikka olen viime viikolla seissyt jo neljä päivää kuvauksissa. Suosittelen siis kaikille joille tämä ikävä vaiva iskee, että hakeutuisitte mahdollisimman pian akuuttivaiheen jälkeen fysioterapeutille, joka antaa teille yksilölliset ohjeet vaivan hoitoon.

Töissä meillä on kiinnostavat ajat edessä, sillä liittomme on perjantaina antanut lakkovaroituksen parin viikon päähän ja asettanut voimaan ylityökiellon. TES-neuvottelut eivät ole sujuneet hyvin ja ilmeisesti työnantajapuoli on ollut haluton antamaan mitään myönnytyksiä asiassa. Kiinnostavaa tämä on siksi, että minun tulisi kuvauspäivien jälkeen vielä käyttää työaikaa siihen, että tekisin seuraavien viikkojen kuvausaikatauluja, mutta nyt se ei tietenkään ole mahdollista. Tosin olen huomannut muutenkin, että minulla ei tahdo riittää päivässä tunnit tahi energia jos minun pitää koko talvi toimia niin että olen päivät kuvauksissa ja illat teen suunnittelutyötä. Eli toisaalta tämä ylityökielto tuli sopivaan saumaan, sillä nyt työnantajan on pakko tehdä muita järjestelyitä mikäli haluaa että kaikki työt tulee tehtyä ja että ryhmällä on jonkinlainen aikataulu mitä kuvataan milloinkin.

Elokuvatyön vaikutus elämäntapoihin

Teen työtä elokuva- ja TV-alalla, ensisijaisesti tuotantopäällikkönä ja apulaisohjaajana. Yleensä ennakkotuotantovaiheessa pystyn pitämään kiinni jokseenkin normaaleista työajoista ja rutiineista, mutta kuvaukset ovatkin sitten toinen juttu. Alan normi on 10 tunnin kuvauspäivät, joskus pidemmätkin, joskin taloudellisista syistä viime vuosina on alettu tehdä enenevissä määrin myös lyhyempiä kuvauspäiviä. Kuitenkin matkoineen ja mahdollisine kuvausajan ulkopuolella tehtävine paperi- ja suunnittelutöineen päivät tuppaavat usein venymään.

Kuvausten aikana normaalista elämänrytmistä, rutiineista tai sosiaalisesta elämästä on lähes mahdotonta pitää kiinni. Vaikka päivät eivät olisikaan järjettömän pitkiä olen etenkin apulaisohjaajana niin kiinni kuvauksissa ja henkinen kuormitus on niin suuri, että vähällä vapaa-ajallakaan ei usein jaksa tehdä muuta kuin maata sängyssä. Oma ystäväpiiri alkaa olla jo tottunut siihen, että kuvausten aikana minua ei välttämättä näe sosiaalisissa riennoissa edes viikonloppuisin. Aina ei jaksa edes vastata viesteihin päivän päätteeksi. Sille lienee syynsä miksi iso osa alan ihmisistä ihmisistä seurustelee lähinnä toisten alalla työskentelevien kanssa.

Kaikenlaiset hyvät yritykset parantaa elämäntapoja lentävät kuvausten alkaessa romukoppaan. Elät jonkun toisen tekemien (tai itsesi, jos olet apulaisohjaaja) aikataulujen mukaan, päivien pituudet ja työajat ovat epäsäännöllisiä, syöt sitä mitä cateringissa sattuu olemaan tarjolla ja silloin kun lounasaika on callsheetiin merkitty. Kaupassa ei työpäivien jälkeen useimmiten ehdi tai jaksa käydä, siivoamisesta tai urheilusta puhumattakaan, ja liian usein tulee turvauduttua noutoruokaan kuvauspäivän jälkeen. Unirytmistä ei voi edes puhua, nukut silloin kun ei kuvata. Samalla viikolla voi olla sekä todella aikaisia aamuherätyksiä että aamuyölle venyviä yökuvauksia. Käytännössä käyt kotona nukkumassa ja hyvällä tuurilla suihkussa, ennen kuin seuraavana päivänä sama homma toistuu uudelleen.

Viime ja toissa viikolla sain hyvän muistutuksen nukkumisen ja unirutiinien tärkeydestä. Stressi alkoi painaa ja kaiken lisäksi kotikatuni lähellä tehtiin öisin tietöitä, joten nukuin todella lyhyitä, katkonaisia ja painajaisilla ryyditettyjä yöunia. Pari päivää vielä menee vähillä unilla, mutta noin viikon jälkeen alkoi huomata univajeen vaikutukset varsin selvästi. Lisäksi olin valunut väsyksissäni taas Netflix-koukkuun ennen nukkumista, kun en muutakaan jaksanut tehdä, mikä sekin selkeästi vaikutti yönieni laatuun. Kun parina iltana luin kirjaa Netflixin katsomisen sijaan, sain nukahdettua paremmin ja nukuin levollisemmin (kunnes tietyön kolina ja ryminä herätti minut aamuyöstä). Lopulta päädyin apteekkiin ostamaan melatoniinia ja paremmat korvatulpat, mutta ironisesti tietyöt oli saatu päätökseen juuri edellisenä iltana.

Jos jotain hyvää kuvauksissa elämäntapojen kannalta on, niin apulaisohjatessa tulee istuttua todella vähän. Monesti istun pelkästään lounaalla, joskus saatan leputtaa jalkojani muutaman kerran päivän aikana jos sopiva istuin löytyy alle. Myös askelia voi hyvänä päivänä kertyä paljon, ja kiireisinä päivinä myös kevyitä juoksuaskelia tulee otettua.

Kuvaukset ovat aikamoinen koetinkivi kaikille jo tehdyille elämäntapamuutoksille, ja jos jokin tapa ei ole todella ehtinyt juurtua rutiiniksi, niin ei sitä jaksa kuvausten aikana yrittääkään ylläpitää. Ja joskus ne juurtuneetkin rutiinit joutuvat väistymään helpompien ja aikaa säästävien toimien tieltä. Monesti kuvausten aikana mietin, että ei tämä kyllä ole mitään järkevän ihmisen elämää, mutta aina sitä löytää itsensä uudestaan kuvauksista ajan kullatessa muistot. Ja mitäpä muutakaan sitä tekisi, kun ei enää mitään muuta osaa.

 

 

En jaksa aina tehdä kaikkea oikein

Kun yrittää tehdä suuria muutoksia elämäänsä ja elintapoihinsa, pitää hyväksyä että muutos ei ole lineaarista, vaan siihen kuuluu kiinteänä osana takapakkeja. Toisaalta en haluaisia ajatella kaikkea elämään liittyvää vaihtelua takapakkeina, vaan oleellisena osana täyttä elämää. Olen viime viikkoina lipsunut sekä nukkumaanmenoajoista, nettikiellosta iltaisin, syömisestä että liikunnasta. Minulle rutiinit ovat tärkeitä, ja ne auttavat pitämään kiinni hyviksi todetuista tavoista. Mutta kesä on lyhyt ja useimmiten täynnä sekä suunniteltua että spontaania ohjelmaa, joten rutiini rikkoutuu vähän väliä, ja se säteilee monelle eri osa-alueelle.

Viime perjantaina olin pitkästä aikaa kunnolla humalassa, ja viikonloppu meni sen mukaisesti lähes kokonaan sängyn pohjalla toipuessa. Olo oli kaikkea muuta kuin hehkeä ja energinen, mutta toisaalta joskus se on sen arvoista kun tutustuu uusiin kivoihin ihmisiin ja nauttii harvoista kesäisistä illoista. Joku ehkä miettii, että olisiko voinut tehdä ne samat asiat mutta jättää muutaman drinkin juomatta? No varmasti olisi, mutta toisaalta olisi saattanut juoda enemmänkin. Shoulda, woulda, coulda.

Viikonlopun kestänyt krapula ja väsymys muistuttivat kuitenkin siitä, miksi minulla on yhä harvemmin tuollaisia “isoja iltoja”. Niin hauskoja kuin ne ovatkin silloin tällöin, en ole valmis maksamaan niistä koituvia seurauksia enää kovin monena viikonloppuna. Ja siinä onkin mielestäni hetkittäisen sluibailun hienous. Kun malttaa välillä päästää irti siitä mikä on oikein ja hyväksi, muistaa miten hyvältä sekin tuntuu kun on nukkunut, syönyt ja liikkunut hyvin. Elämä on kuitenkin elämistä ja asioista nauttimista varten, ja vaikka haluankin pysyä terveenä ja toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään, en näe itseni kannalta järkeä siinä että teen aina kaiken vain jokin kaukainen tavoite mielessäni. Se että voin hetkittäin tehdä “vääriä” asioita kokematta niistä huonoa omaatuntua, tekee kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin pyrkimisestä sen arvoista.

 

Siivous ja elämänhallinta

Minä en suuremmin perusta siivoamisesta. Tykkään kyllä siististä asunnosta, mutten jaksa nähdä tolkuttomasti vaivaa sen eteen. Siivoaminen on mielestäni tylsää ja liian usein toistuvaa toimintaa. Siedän myöskin melko hyvin sotkua ja yleistä siivottomuutta, mutta rajansa toki kaikella. Olen kuitenkin huomannut kausittaista ja mielentilaan liittyvää vaihtelua siinä, miten siistinä kotini pidän ja millaista määrää sotkua siedän ennen kuin siivouskynnykseni ylittyy. Ollessani masentunut en jaksanut tehdä kuin aivan pakollisia asioita. Siksi minun oli helpompi käydä töissä kuin koulussa, ja syy miksi kotini oli aivan karmea läävä. Epäsiisteys ja törky ahdisti masentunutta mieltäni entistä enemmän, mutta minulla eivät yksinkertaisesti riittäneet voimat tehdäkseni asialle mitään. Helpompaa oli vain kääntää kylkeä ja tuijottaa seinää.

Ensimmäinen asia josta tajusin olevani toipumassa masennuksesta, oli kun eräänä keväänä siivosin keittiön kaappeja. Oli kaunis aurinkoinen päivä ja keittiöni kylpi valossa. Hetkessä tajusin olevani äärettömän onnellinen niinkin yksinkertaisen asian tekemisestä kuin keittiön hyllyjen pyyhkimisestä ja järjestelystä. Olin elossa, olin selvinnyt, ja kotini hoitaminen tuotti minulle siinä hetkessä valtavaa tyydytystä.

Masennuksesta toivuttuani olenkin saanut pidettyä asuntoni pääsääntöisesti “vieraiden mentävässä kunnossa”, vaikka en siivouksesta edelleenkään nauti sen enempää kuin ennen masennusta. Nyt kun en ole enää masentunut minulla riittää voimia pitää kotini perussiistissä kunnossa, mutta siivoaminen on asia, jonka herkästi jätän tekemättä jos minulla on mitään kiinnostavampaa tai tärkeämpää tekemistä. Siksi asuntoni pääsi valumaan kevyeen kaaokseen tehdessäni opinnäytetyötä tänä keväänä.

En pidä siivotonta asuntoa varsinaisena merkkinä omasta tai kenenkään muun elämänhallinnasta, korkeintaan tärkeysjärjestyksestä. Harvan asunto kuitenkaan pääsee sellaiseen kuntoon, että se olisi vaikkapa terveydelle haitallista (paitsi toki jos on todella pölyherkkä tai muuta vastaavaa) ennen kuin sitä vihdoin siivotaan. Itselläni tärkeysjärjestyksessä moni muu asia menee siivoamisen edelle, mutta kun on tarpeeksi voimavaroja käytössä jaksaa myös siivota useammin.

Sipsinhimo

Olen aina ollut enemmän perso suolaisille kuin makeille herkuille. Kyllä minulle karkit ja leivonnaisetkin maistuu, mutta suolaisia herkkuja ja etenkin sipsejä kohtaan olen kokenut suoranaista himoa. Olen jopa monesti sanonut, että jos sipseistä (ja dippikastikkeesta) saisi kaikki tarvittavat ravintoaineet eikä niin hitosti kaloreita, en söisi mitään muuta. Sipsinhimoni on välillä meinannut lähteä totaalisesti käsistä, ja kun kerran olen avannut sipsipussin sitä on ollut vaikea enää sulkea ennen kuin kaikki on syöty.

Nyt tähän on kuitenkin tullut muutos, täysin yllättäen ja odottamatta, vaikka olen tuskaillut pitkään sen kanssa miten pääsisin sipsinhimosta eroon tai saisin sen edes laantumaan. Kuten aiemmin kerroin kävin keväällä kolesterolitesteissä, ja niiden tulosten perusteella olen lisännyt omega-3-rasvahappoa sisältäviä ruokalajeja ravintooni. Ja kuin taikaiskusta sipsinhimoni on kadonnut omegakolmosten lisäämisen jälkeen!

Alkuun ajattelin, että kyseessä on sattuma, tai ehkä jokin plasebovaikutus. Toisaalta en mitenkään tietoisesti lopettanut sipsien syömistä, jossain vaiheessa vain huomasin, että olin ollut viikkotolkulla syömättä sipsejä, eikä ajatus niiden ostamisesta ollut edes käynyt mielessäni. Ja kuitenkin tuo vaikutus on nyt kestänyt niin pitkään sipsinhimon palaamatta, etten voi olla ajattelematta sen väistämättä johtuvan (ainakin osin) hyvien rasvahappojen lisääntymisestä ruokavaliossani. Eikä sillä oikeastaan ole suurta merkitystä mistä tämä johtuu, toivon vain että muutos on pysyvä.

Kyllä minä sipsejä olen syönyt sen jälkeenkin kun aloitin omegakolmosen lisäämisen, mutta himo on kadonnut ja pystyn nyt syömään sipsejä tolkullisia määriä. Kerran joitain viikkoja sitten vetäisin krapulakohmeessa parinsadan gramman sipsipussin, kun en parempaakaan ruokaa kyennyt laittamaan tai edes tilaamaan. Ja se ällöttävä fiilis mikä minulle pussin syötyäni jäi oli myös jotain uutta, sillä sellaista ei minulle aiemmin ollut tullut vaikka olisin syönyt kerralla isommankin määrän sipsejä.

Joten oli kyseessä plasebo tai jostain muusta syystä johtuva vaikutus, aion jatkaa saksanpähkinöiden, pellavansiementen ja rypsiöljyn syömistä jatkossakin.

Lukemisen riemu

Olen nauttinut lukemisesta lapsesta saakka.  Opin lukemaan melko nuorena ja siitä lähtien olen ahminut kirjoja niin paljon kuin kirjastosta jaksan kantaa.  Masennukseni aikana lukeminen kuitenkin loppui kuin seinään.  Se tuntui liian vaativalta, oli helpompaa vain laittaa DVD tai Netflix pyörimään ja unohtaa hetkeksi oma kurja elämä.  Minulla on ollut vaikeuksia päästä takaisin kiinni lukemiseen, siihen on varmaan vaikuttanut juurikin tuo masennuksen aikana hankittu Netflix-tapa sekä kaikenlaiset keskittymistä vaikeuttavat some-häiriötekijät.

Nyt olen kuitenkin hiljalleen alkanut päästä kiinni lukemisen rytmiin, ja viime kuukausina olen kantanut kirjastokirjoja kotiini (ja myös lukenut niitä) enemmän kuin viimeisten vuosien aikana yhteensä.  Tunnenkin suurta iloa siitä, että pystyn taas imeytymään ja keskittymään kirjaan lähes kuten ennenkin.  Käytännössä olen joutunut opettelemaan kokonaan uudestaan kuinka luetaan muutakin kuin lyhyitä nettiartikkeleita.

Mikä sitten on auttanut lukemisharrastukseni uudelleenkäynnistämisessä?  Olen huomannut, että kuten monessa muussakin asiassa lukeminen lisää lukemista.  Ainoa tapa harjoitella uutta (tai tässä tapauksessa vanhaa) elämäntapaa on alkaa tehdä sitä pikkuhiljaa, ja huomaamatta se voi juurtua pysyväksi tavaksi.  Sitä on toki auttanut se, että minulla on ollut voimakas motivaatio saada lukeminen takaisin aktiiviseksi osaksi elämääni.  Myös aiemmin keväällä itselleni asettama “ei nettiä kello 23:n jälkeen” -tavoite on ollut avuksi, kun olen sulkenut tietokoneen iltaisin ja tarttunut sen sijaan kirjaan.  Nykyään minun tekee mieli lukea muulloinkin kuin nukkumaan mennessä, eli en lue enää pelkästä pakosta vaan myös omaksi ilokseni.

Vaikka ennen luin aikalailla kaikkea satukirjoista klassikoihin, minun on ollut todella vaikea keskittyä kirjoihin jotka ovat melko vaativia eivätkä noudata perinteistä tarinankerrontaa.  Aloitin lukemisen uudelleenopettelun melko viihteellisistä ja helppolukuisista kirjoista, jostain syystä erityisesti kauhu- ja jännityskirjallisuus sekä tietokirjat ovat maistuneet viime aikoina.  Voin lämpimästi suositella Helsingin kirjaston lukuvalmentaja-palvelua, josta oli minulle korvaamatonta apua alkaessani etsiä kirjoja joita jaksaisin taas lukea.  Toivon, että kun lukuharrastus vakiintuu taas elämääni pystyn laajentamaan myös genrevalikoimaa lukemisessani.

Lukemisen ilon uudelleen löytäminen on minulle merkittävä askel paitsi elämäntapamuutoksissani myös sairaudestani toipumisessa. Vaikken ole ollut masentunut enää pitkään aikaan, on ollut haasteellista saada takaisin niitä elämäntapoja joita minulla oli ennen sairastumistani, jopa niitä jotka tuottivat ja tuottavat minulle iloa. Siksi olen erityisen kiitollinen tästä vanhan, rakkaan harrastuksen uudesta kipinästä, se ei ole minulle mikään pieni asia.

Uneton yö

Välillä voi tehdä kaiken (tai no, ainakin suurimman osan) oikein ja silti uni ei vain tule. Nukahtamishäiriöt ovat olleet minulle tuttuja nuoruudesta lähtien, mutta hetkeen ei ole ollut niin hankala yö kuin eilen. Pistin koneen kiinni jo hyvissä ajoin ja siirryin kirjan pariin, ja noin puoli kahdentoista aikaan ajattelin että nyt voisi ehkä jo nukuttaa.

Heti kun sammutin valot ja iskin pään tyynyyn alkoivat kelat pyörimään päässä: mitä tekisin jos voittaisin lotossa, mitäs siihen graduun piti huomenna kirjoitella, pitää muistaa laittaa viestiä sille ja tolle tyypille… Hetkessä olin taas täysin virkeä ja pyöriskelin sängyssä kuin puolukka. Kaiken taiteen sääntöjen mukaan siinä vaiheessa olisi pitänyt nousta sängystä ja tehdä jotain muuta, mutta tämmöinen junttura kun olen niin oli pakko yrittää nukahtaa vaikka väkisin. Kun ei huvittanut sitä kirjaakaan enää lukea.

Noin puoli kolmen aikaan luovutin ja laitoin läppäriin virrat. Netflixistä Gilmoren tytöt pyörimään (yksi lohtusarjoistani) ja toisen jakson aikana aloin hiljalleen valua uneen. Ei mikään ideaaliratkaisu, mutta näissä tapauksissa se menee vähän niin että what ever works.

Huonojen yöunien jälkeen aamut tuppaavat menemään plörinäksi. Vaikken siirtänyt herätystä myöhemmäksi jatkoin torkkumista reilun tunnin verran herätysvalon syttymisen jälkeen. Onneksi ei ollut päivälle muita velvoitteita kuin gradun kirjoittaminen, joten sain säätää päivän rutiinit sen mukaan.

Joskus olen huonosti nukutun yön jälkeen kuin nukkuneen rukous, mutta tänään en ole kokenut olevani mitenkään erityisen väsynyt. Tosin univajeen kyllä tuntee muutenkin kuin väsymyksenä, itse tunnen sen erityisesti poltteena ja kirvelynä silmissä. Myös ajatuksenjuoksu on tahmeaa ja on vaikea keskittyä.

Sitä voisi kuvitella että seuraavana iltana uni tulee kuin itsestään, mutta ehei, asiat eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia. Monesti univaje ruokkii itseään, ja parhaiten nukahtaa silloin kun on pysynyt rytmissä ja nukkunut edellisenkin yön hyvin. Jään mielenkiinnolla odottamaan miten tämän ilta menee.

Kuinka opetellaan seisomaan

Tämän kirjoituksen otsikko ei ole mikään nokkela metafora elämälle tai omillaan pärjäämiselle, vaan puhun ihan konkreettisesta, fyysisestä seisomisesta. Siitä mikä suurimmalle osalle ihmisistä (mikäli ei jostain terveydellisestä syystä ole estynyt) tulee aivan luonnostaan. Minulle kuitenkin selvisi syksyllä, että seison väärin ja se on osasyy selkäkipuihini ja huonohkoon ryhtiini (jonka kuvittelin olevan ihan hyvä).

Kävin fysioterapeutilla ensisijaisesti kipeän olkapään vuoksi, mutta puheeksi tuli myös kokemani muut vaivat kuten ajoittaiset selkäkivut. Hän pyysi minua seisomaan suorassa siinä asennossa kuin nyt yleensä seison. Kuulemma seison niin, että polveni ovat lukossa mikä saa takapuoleni työntymään ulos ja hartiat eteen, ja joka aiheuttaa turhan suuren notkon alaselkääni. Sain ohjeeksi, että minun tulisi vapauttaa polvet ja “seisoa niiden päällä”. Eli niin että paino on polvilla ja jakautuu jalkaterille tasaisesti, eikä pelkästään kantapäille.

Ensimmäinen reaktioni oli järkytys ja epätoivo. Miten lähteä muuttamaan sellaista tapaa jota olet tehnyt yli 30 vuotta, ja joka on niin automatisoitunut ettei sitä ikinä edes ajattele? Ja kuinka pääsen ikinä tekemään niitä isompia muutoksia, kuten liikunnan reilua lisäämistä, jos perusasiatkin ovat näin rempallaan?

Tässäkään muutoksessa ei auta muu kuin se, että lähtee tekemään hiljalleen, ja antaa itselleen aikaa. Jos tapa on muotoutunut koko elämän ajan ei sitä ihan helposti muuteta. Olen yrittänyt kiinnittää huomiota seisomisasentooni aina silloin kun muistan, odottaessa raitiovaunua, töissä kun on hiljainen hetki, kaupan kassajonossa seisoessa. Jos huomaan polvieni olevan lukossa vapautan jalkani ja vedän vatsaa ja takapuolta sisään sekä hartioita taakse. Joogan alkeiskurssilta puolentoista vuoden takaa opitulle “kuvittele että joku vetää sua narulla päälaelta ylöspäin” -ohjeelle on myös tullut käyttöä. Kun teen näin huomaan heti ryhtini parantuvan ja suorastaan tunnen kuinka saan lisää senttejä pituuteeni.

Kun asiaa tarkemmin ajattelee on seisomaan opettelu itseasiassa loistava metafora muutokselle. Se on hidasta, juurtuneiden tapojen ja ajattelun muuttamista, ja josta täytyy muistuttaa itseään jatkuvasti kun lipsuu vanhoihin asentoihin. Ja kuitenkin sille ei kannata uhrata enempää ajatusta kuin tyhjiltä hetkiltä liikenee, muuten siitä tulee vain yksi asia lisää josta stressata ja ahdistua.

 

Verikokeen tulokset

Kävin tällä viikolla verikokeissa tarkistuttamassa onko kolesteroli liikahtanut mihinkään vuosi sitten tehtyjen kokeiden jälkeen. Terkkari heitti kaupan päälle myös sokeri- ja maksa-arvotestit, koska ylipaino.

Tulokset oli suoraan sanottuna lannistavat. Olen pyrkinyt vähentämään lihan syömistä, koska niin lekuri neuvoi mua vuosi sitten tekemään kokonaiskolesterolin sekä LDL:n (huono kolesteroli) ollessa tuolloin koholla. Ja olenkin mielestäni onnistunut vähentämään lihaa ruokavaliossani melko mukavasti, mutta sain terkkarilta kuulla että eipä siitä kummempaa hyötyä ole ollut.

Sokerit, maksa-arvot ja hemoglobiinit olivat onneksi kunnossa, mutta kolesteroli on edelleen koholla ja LDL:n määrässä on tapahtunut vain marginaalinen parannus. Kaikeksi pahaksi HDL (hyvä kolesteroli) oli myös laskenut ja triglyseridit olivat koholla, mikä voi kuulemma kertoa siitä että paino on nousussa.

Lääkkeeksi etenkin tuohon triglysereiden nousuun sain omega3:n määrän lisäämisen ruokavaliooni. Eli rypsiöljyä, saksanpähkinöitä ja pellavansiemeniä pitäisi nyt upotella vähän sinne sun tänne aterioilla. Ja tietenkin terkkari muistutteli että ylipainokin on huono kolesterolille, ettei pääsisi unohtumaan että olen läski.

Tiedän ettei pitäisi tällaisesta lannistua, mutta kun tuntuu että nämä minun vähittäiset elämäntapamuutokseni eivät näy missään, ei painossa tai verenkuvassa, niin hetkittäin sitä miettii että mikä pointti tässä edes on.